Tuijotan puhelinta edessäni ja odotan sen soivan. Tai edes piippaavan.

Haluan sen olevan sinä. Haluan sinun ajattelevan minua juuri nyt kun minä ajattelen sinua. En voi olla lähelläsi vaikka haluaisin. Tavallaan olen siitä iloinen sillä en tiedä haluatko sinä olla minun lähelläni. Jos olisit nyt lähelläni, vaikka kuinka estelisin, silmäni saattaisivat paljastaa kuinka paljon haluan tarttua käteesi. Se voisi tulla sinulle yllätyksenä. Ehkä et pitäisi siitä. Ajatus voisi ahdistaa sinua, tai saada sinut voimaan pahoin. Ehkä pidät minua vain liian kummallisena, vaikka ääneen et sitä sano. Olet kertonut minulle monesti kuinka erilainen olen, ja ihmeellinen. Mutta ehkä haluat vain kaunistella, koska niin sanotaan tytöille joiden sydän on särki. Ja minun on särki, ja sinä tiedät sen. Ehkä siksi sanot minua erityiseksi.

Tuskin pidät minua viehättävänä. Minä en ainakaan ole sitä mieltä peiliin katsoessa. Yritän kyllä esittää vahvaa ja itsevarmaa, mutta en oikein osaa. Saatan vaikuttaa kylmältä, mutta sinä näet sen läpi. Ja kuinka voisitkaan olla näkemättä, sinä sulatat minut. Erityisesti polveni. Ja sormieni nivelet. Kun saavut paikalle minun pidellessäni viinilasia pelkään pudottavani sen, sillä en pysty keskittymään muuhun kuin silmiisi. Vaikka huone olisi suuri ja täynnä ihmisiä, tunnen alati missä liikut. Olet kuin hehkulamppu pimeässä ja kolkossa tilassa. Vaikka miten paljon väkeä olisi, aina katseeni hakeutuu silmiisi. Ne ovat kuin magneetit, ja kun niihin uppoaa, ne ovat kuin huumetta. Ottaisin yliannostuksen milloin tahansa.

Mutta. Sinä tuskin tunnet samoin.