pitäisi olla nukkumassa, 5:30 herätys.... mutta en nyt jotenkin saa kiinni mistään.

aina kun on tehnyt kovasti mieli kirjoittaa, ei ole ollut aikaa. kun aikaa on ollut, ei ole tehnyt mieli kirjoittaa ja niin päin pois. nyt pitäisi nukkua ja en saa ajatuksista mitään tolkkua.

lauantaina muistin kuinka tärkeää on joskus päästää ihminen lähelleen. kertoa täsmälleen mikä painaa, vaikka jokin pieni ja vittumainen otus pään sisällä kolkuttaisi ja kuiskailisi "ei sitä oikeasti kiinnosta".

"mitä sulle kuuluu, noin yleensä?"

"hyvää"

"ai oikeesti?"

"mmhm, joo" ---- "tai oikeestaan... ei mitään isoa, mutta painaa mieltä. jaksatko kuunnella?"

"joo"

"tää tulee olemaan ihan me-myself-and-i-vuodatusta.."

"olkoot, kerro. haluan kuulla jos sua harmistuttaa jokin. ihan tosi"

kiitos ihmisille joille voi sanoa ihan mitä vaan, eikä ne käännä sitä sua vastaan missään tilanteessa. niille jotka ei väitä sun kaatavan omia ongelmiasi muiden niskaan. ne jotka ymmärtää millon tarvitset pientä apua kun oma pää ei ymmärrä kaikkea. niin yksinkertaista mutta silti hämmästyttävää.