Onko tosi outoa kaivata vieläkin sellaisen ihmisen perään, jonka on tavannut elämässään kahdesti ja viimeisen kerran neljä kuukautta sitten?

Tapasin miehen "syntymäpäivilläni". Hän tuli puhumaan minulle helsinkiläisessä baariluolassa pitäessäni pystyssä jo puolittain nukkuvaa siskoani. Hän oli niin kovin mukava, ihmettelin mitä hänenlaisensa tekee tuollaisessa paikassa. Hän ihmetteli miksen suhtautunut hänen kylmänkalseasti kuten muut tytöt sinä iltana. Miksi suhtautuisin, eikö elämä ole liian lyhyt siihen? 25. Pitkätukkainen. Söpöllä tavalla ujon oloinen mutta juoksi Tavastialla heti moshaamaan kuullessaan Prodigyn soivan. Puhuu ranskaa. Soittaa bändissä. Myöntää rohkeasti pitävänsä Chisun musiikista. Jollain tapaa niin erilainen kuin muut tapaamani ihmiset.

Joo on Tosi outoa. Siis kaivata häntä. Pitäisi minua ihan pöpinä, tämä mies. Kaiken kukkuraksi toisella tapaamiskerralla Tavastialla hän todisti kissatappelua (ei kirjaimellisesti, kukaan ei kynsinyt ketään, mutta hurja sanasota ja vakavia ilmeitä, taksirahojen tiskiin iskemistä, lapsellista) yhden hyvän ystäväni ja minun välillä. Silti hän jaksoi kaverinsa kanssa roikkua kanssani pilkkuun asti kun en halunnut lähteä kotiin. Tein häneen varmaan lähtemättömän vaikutuksen, tosin täysin eri tavalla kuin hän minuun.

Ahm. Pahoittelen jo mielessäni. En saisi ajatella häntä. Hän ei yhtään pitäisi siitä, tiedän sen.

Olen niin ailahteleva juuri nyt, niin montaa asiaa samaan aikaan, mutta jokaisella tavalla pienesti kieroutunut. Uudestaan esiin pyrkivä syömishäiriö stressaa pahasti. Luulin jo päihittäneeni mokoman... Myös koulu. Sekä muutama ihmissuhde. Myös se kuinka tahallani olen hieman erakoitunut viime viikkoina. Ehkä alitajuntani yrittää sanoa, että olen liian heikko kantamaan kaikkia näitä asioita?